LAKITUVAN TUTTUJA

         

KYLÄROSVO
Pauli Kukko 24.4.2007


Merikaarrossa muistetaan vanha ilmiö, suomalaisten sanomana Parkkarin roisto, Isaac Barckar, joka kavereineen piti kylää ja viranomaisia varpaillaan. Pian kylään ilmestyttyään hän sai rangaistukset varkaudesta, murtovarkaudesta ja pienemmästä häiriköinnistä. Hän oli myöhemminkin käräjillä tuttu ja kuoli 1852 Suomenlinnassa elinkaudeksi linnoitustyöhön tuomittuna. Isaacin ainoan pojan ainoa poika muutti perheineen Amerikkaan. Talossa on myöhemmin asunut peräkkäin useita rannikolta muuttaneita perheitä, jotka ovat käyttäneet talon nimeä.

Kyseessä oli Parkkarin talon isäntä Isaac Jacobsson Berg/Barckar. Hän ilmestyi Parkkariin rengiksi n. 1808 ja avioitui talon leskiemännän kanssa 1810. Talosta käytetään tässä nimeä Parkkari, Isaacista Barckar, ellei kyse ole kansanomaisesta nimestä Roisto-Parkkari. Edellinen isäntä talossa oli Tuomas Matinpoika Parkkari, vaimo Maria Jaakontytär, o.s.Sippola. Isaacin äiti oli Beata Laurintytär Seppälä Merikaarrosta. Beatan sisaresta Mariasta polveutuu laaja Seppäläin suku: Hakolat, Jokelat, Laineet, Koskelat, Lehtiset, y.m.

Vanha Parkkarin talo ikivanhalla Parkkarin tontilla. Taloa kunnostetaan, vasen pääty on jo valmiina (kuva toukokuu 2007).


Isaacin isä Jacob Andersson oli ehkä syntynyt Iskmossa 1749, hän oli siellä renkinä avioliiton solmiessaan, mutta muutti ensin Voitilaan, sitten Merikaartoon, jossa kirjattiin nimellä Berg. Pian Isaacin synnyttyä 1787 perhe muutti Koivulahteen. Isaacilla ja Marialla oli kolme lasta, poika Isaac kuoli pienenä ja tytär Maria kahdeksanvuotiaana. Poika Jacob Isacson Barckar seurasi isänsä jälkiä ja oli ryöstöstä pakkotyöhön tuomittuna Suomenlinnassa 1838-1848.

Suomenlinnasta palattuaan poika Jacob 40-vuotiaana avioitui Maria Forslin-Sippolan kanssa. Heidän lapsistaan vain poika Isak eli aikuiseksi ja avioitui Anna Norrgårdin kanssa. Tämä nuorempi Isak muutti Amerikkaan 1888, vaimo Anna ja lapset seurasivat 1892. Merikaarrossa ei tämän jälkeen kyseistä sukua ole.

Näppiikö?
Maakauppa oli kielletty 1800-luvun alun Suomessa. Maakunnan väki, myös ruotsinkielisiä, kulki pitkänä karavaanina tavaroineen kaupunkiin markkinoille ja sitten ostoksineen takaisin kotiin Merikaarron läpi. Ei siinä joka ukko malttanut omia kärryjään seurata, hevosjono eteni ja miehet kerääntyivät jutturyhmiksi tallustelemaan vieressä.

Holttilassa lähellä nykyistä Kolkin siltatien haaraa oli vastamaassa tien vieressä noin aarin kokoinen vesikuoppa, josta oli otettu tientekoainetta. Vastamaata jatkui vielä palan matkaa ja mäen harjalla tie vielä kääntyi piiloon. Kerran markkinamiesten tullessa istui vesikuopalla mies ongella, sylki välillä koukkuun ja vaihtoi paikkaa. Oudon onkijan kohdalle kerääntyi joukko miehiä pilkkapuheita pitämään hevosten kulkiessa eteenpäin. "Näppiikö?" kysyttiin. "Jos ei täs paikas näpi niin kyllä toises paikas näppii", sanoi onkija ja vaihtoi taas paikkaa.

Eihän siinä mitään tapahtunut ja miehet kiiruhtivat hevostensa perään. Kärryille päästyään he huomasivat, että heidän kaupunkituliaisensa olivat "näppineet" toisiin onkiin. Kylän väki kyllä osasi yhdistää tapauksen Parkkarin roistoihin.

Mikko Vaalin kertomus
Niilo Vaalilla (*1905) oli setänsä Miskan julkaisematon romaanikäsikirjoitus, jossa Roisto-Parkkari on keskeisessä osassa nimellä Parkkarla. Kirjan tarinan mukaan on Kotkannevalla ollut hänen piilopirttinsä, kuten oli myös oikeasti. Pirtti on ollut Parkkarin metsäpalstalla. Kivirannan Juho ja Lauri ovat tienneet paikan. Pirttiä oli peittänyt iso kuusi.

Kirjan tarinassa Roisto-Parkkari ilvehtii Miekkajansaaressa ohikulkevalle (isokyröläiselle) Vaasaan matkustavalle karavaanille. Karavaani oli pysähtynyt. Tien toiselta puolen olivat muut roistot hyökänneet. Ottaneet hevoset rekineen, kuormineen. Olivat vieneet ne Tuohialhoon. Hevoset olivat tulleet rekineen myöhemmin takaisin.

Kirjan tarinassa Roisto-Parkkarin tytär rakastui talossa olevaan komeaan nuoreen mieheen. Tytär hukkui Rajan rinnalla. Roisto-Parkkarin poika oli tarinassa luullut murhanneensa tytön ja ollut sitä paossa Kärmeskalliolla. Kiulunjäljet Uunevan lähteillä olivat paljastaneet metsän hakkaajille piilopirtin.

Roisto-Parkkarista on kylällä ollut kaikenlaisia juttuja. Napuelle häihin matkanneet vaasalaiset oli kertoman mukaan ryöstetty. Samoin elää sitkeä tarina täydellisestä rikoksesta.

Täydellinen rikos
Isaac Barckar tuntuu olleen älykäs mies. Hän suunnitteli mielessään vedenpitävän jutun, jossa oli hienouksia enemmän kuin kylä on koskaan tiennytkään. Keikka alkoi siitä, että tarkoin valittuna iltana Parkkariin kutsuttiin kylän naisia "karstookökkään", ja emäntä sai ohjeen viivyttää naisia pitkään.

Illalla isäntä ilmestyi tupaan, totesi naisille että häntä ei siinä taitta tarvita. Parepi mennä makuulle, kun on vähän huono olokin. Kamarin puolella hän saman tien loikkasi ikkunasta ulos ja häipyi hevosella matkoihinsa.

Tupa oli vielä naisia täynnä, kun Parkkari alushoususillaan tuli tupaan, kiitteli naisia, kun olivat antaneet hänen rauhassa nukkua. Olikin jo paljon parempi olo.

Mutta sitten, seuraavana aamupäivänä ilmestyi Isonkyrön kirkkoväärti Parkkariin. Kirkkoon oli yöllä murtauduttu ja sieltä varastettu hopeat ja rahat. Sattumalta oli varkaan koira seurannut isäntäänsä, tämän huomaamatta pujahtanut kirkkoon ja jäänyt sinne. Ulos päästettynä koira johdatti kirkkoväärtin Parkkariin, kerrotaan.

Hopeat ovat pysyneet saavuttamattomissa. Kylällä kerrotaan vieläkin tarinaa, että Parkkari olisi kätkenyt ne kiviseen Takahuhdan mäkeen. Sieltä ovat pojat vielä 1950 niitä etsineet. Toisaalta on kerrottu, että ne olisivat olleet piilossa jossakin olkikatossa tai tietyn askelmäärän päässä Parkkarin vanhasta riihestä tiettyyn suuntaan. Usealta suunnalta on kuultu versio, että hopea olisi sulatettu Sippolan pajassa. Parkkari oli hiljattain ostanut Sippolan sitä hallinneelta vaimonsa veljen vävyltä, vaikka hän ei itse siellä asunutkaan.


Kirkonryöstö asiakirjoissa

Kansantarinain takana on tapahtunut rikos. Senaikaisten lehtiuutisten mukaan oli marraskuun 7. päivän vastaisena yönä 1837 Isonkyrön kirkon sakaristoon murtauduttu vääntämällä irti ikkunaa suojaavat kalterit. Raudalla päällystetty, heloitettu ja neljällä lukolla varustettu arkku murrettu auki ja sieltä, sekä toisesta arkusta ja yhdestä kaapista viety hopeiset, osin kullatut, viinikannu, ehtoolliskalkki ja kastemalja sekä huomattava summa kuparirahaa ja kirkkotekstiilejä.

Seuraavana päivänä tuli joen pohjoispuolelta seurue saattaen vainajaa siunattavaksi. Sillä puolen jokea asunut lautturi kuljetti väen yli ja lähti hakemaan pastoria toimitukseen. Silloin hän huomasi tapahtuneen.

Koira ei ilmeisesti koitunut Parkkarin kohtaloksi. Kirkonisäntä Erkkilän laskutuksen mukaan hän lähti ensin Laihialle ja lähetti toisia miehiä Vähäkyröön etsimään jälkiä voroista ja omaisuudesta. Hän itse kävi vielä Ylistarossa ja Vaasassa tiedustelemassa.
Käräjillä selvisi, että Barckar oli suunnitellut keikan, valmistanut murtovälineet ja tiirikat sekä opastanut avustajat työhön. Ryöstö suunniteltiin niin, että Parkkari itse meni seuraavana päivänä Vaasaan käräjille. Edellisenä iltana hän kävi Vähänkyrön nimismiehen luona joitakin asiakirjoja luetuttamassa. Niinpä ensimmäiset pidätetyt olivat Veikkaalassa asunut karjanostaja-teurastaja Zachris Herman Johan-Eriksson Veikar ja Abraham Paro, Parkkarin renki, entinen talollinen Voitilasta. Parkkari pidätettiin vasta parin viikon kuluttua.

Murtautujista oli meno- ja paluumatkalla tehty runsaasti huomioita, jotka suuntasivat epäilyä. Avaintodistajaksi joutui Parkkarin vaimon veljen vävy Matti Sippola, joka oli hiljattain myynyt talonsa Parkkarille ja Parkkarin palkollisena hoiti entistä taloaan.

Sippola tiesi, että kiertely ja kaunistelu ei tullut kyseeseen. Siitä on myös esimerkkinä Parkkarin piika Anna Vappula, jonka peittely-yrityksestä tuli sakkoa varastetun omaisuuden arvo kolminkertaisena, mikä varain puutteessa kärsittiin risuina selkään, 30 paria risuja, kolme lyöntiä parilla. Piika kuoli noin vuoden kuluttua keuhkotautiin.

Sippolan mukaan murtoyön jälkeisenä aamuna Veikar ja Paro olivat tulleet Sippolaan. Sippola odotti Barckaria sovitulle Vaasanmatkalle ja arveli Paron tulevan hänenluotaan. Kysyttäessä miehet olivat arvelleet Parkkarin vielä nukkuvan, sillä he olivat yöllä "riehuneet kuin tuhat pirua". He olivat maksaneet maidosta talon emännälle kuparilanteilla ja poistuneet.

Parkkari tuli pian paikalle ja lähti yhdessä Sippolan kanssa Vaasaan käräjille. He poikkesivat Veikkarin asunnolla, jossa Veikkarin lisäksi oli Paro ja myöhemmin Vöyrin miehenä mainittu tuntematon (Eric Mann) sekä Veikkarin äiti ja vaimo naapureita. Vaasasta palatessa Parkkari ja Sippola poikkesivat Veikkarin asunnolla, josta mainitut kolme miestä tuli heidän kärryissään Merikaartoon. Parkkari käski Sippolan mennä kotiinsa, he muut menisivät käymään Sausolan talon paikkeila.Takaisin tultuaan miehet tulivat tupaan ja Sippola lähti viemään hevosen talliin. Ottaesaan hevosloimen kärryiltä hän näki kärryn pohjalla useita kuparirahoja aavistellen jotain pahaa.

Sippola palasi tupaan, ja miehet poistuivat pimeyteen. Jonkun ajan kuluttua Sippola näki valoa saunan suunnasta, hiipi katsomaan ja näki miesten jakavan kuparirahoja keskenään niitä kuparinapolla mitaten. Sippola poistui ja pian miehet tulivat perässä. Vöyrin miehellä oli tuohikontti mukana. Jäätyään hetkeksi yksin Sippola havaitsi kontin olevan kolmannelta osaltaan täynnä kuparirahoja.

Myöhemmin Barkar komensi Erik Mannin viemään laukkunsa pois. Parin päivän kuluttua Paro ja Veikkarin äiti hakivat Isokyröstä murtovälineet. Ne olivat nahkasäkissä, joka tuotiin Sippolaan. Säkissä oli kolme rautakankea. Niistä kaksi oli teroitettu molemmista päistä. Barckar halusi ne piiloon ja Paro lupasi toimittaa ne pois, paikka ie tullut tietoon. Jossain välissä Barckar rehvasteli, että jopa Könnin tekemät lukot olivat auenneet hänen välineillään.

Toinen tärkeä todistaja oli vaasalainen hopeasepänoppilas Kellberg tai Kulberg. Hän kertoi Veikkarin tuoneen hänelle pienen hopeapikarin ja pyytäneen häntä tekemään siitä piippuun helan. Veikkar oli luvannut myöhemmin lisää työtä näyttäen hänelle kappaleen sulatettua hopeaa. Todistaja oli tarkistanut, että se oli hopeaa.

Veikkar pitäytyi aiemmassa kertomuksessaan, että hän oli ostanut pikarin tuntemattomalta suomalaiselta mieheltä ja että sulatettu aine oli tinaa, jonka hän oli löytänyt jonkun palaneen tuvan raunioista.

Sippolan todistus oli tärkeä, joten Barckar halusi estää todistuksen. Hän yritti jäävätä Sippolan vedoten tämän aistien ja älyn vajavaisuuteen sekä siihen, että "Sippola oli Vähäkyrössä kesken olevassa jutussa syytteessä ryöstöstä." Nimismies torjui vajaakykyisyyden ja oikeuden puheenjohtaja tiesi, että ryöstöjutun asianomistaja ja syyttäjä eivät olleet Sippolaa epäilleet, vaan epäilty Isaac Barckarin poika Jacob Isaacsson oli koettanut estää hänen todistamisensa yrittäen tehdä hänestä kanssarikollisen, siinä onnistumatta.

Isonkyrön kihlakunnanoikeus tuomitsi kaikki neljä osallista yhdessä tai sen jolla varaa on, korvaamaan menetetyn omaisuuden, kunkin saamaan 40 paria raippoja, kärsimään kirkkorangaistuksen yhtenä sunnuntaina Isonkyrön kirkossa ja loppuelämäkseen linnoitukseen (Suomenlinnaan). Rangaistus ei tietenkään maistunut, vaan syyllisiksi todetut valittivat jokaisesta mahdollisesta niksauksesta ensin hovioikeuteen, sitten keisariin.

Ensimmäinen valituksen aihe oli Barckarin omaisuuden hukkaamiskielto, johon ryhdyttiin tuomitun korvauksen varmistamiseksi. Sitten valitettiin itse tuomiosta. Sitten esitettiin armonanomus, ja kun enempi anominen tässä asiassa heiltä kiellettiin, vaimot Maria-Lisa Veikkar ja Susanna Barckar esittivät armonanomuksen miesten puolesta. Oikeus luuli allekirjoittajia miesten puolisoiksi. Maria-Lisa Veikar saattoikin olla puoliso, ellei ollut miehen samanniminen äiti. Parkkarissa ei Susannaa ollut. Lähin mahdollinen Susanna olisi poikapuoli Juhan leski Susanna, o.s. Kukko.

Kaikki nämä anomukset hylättiin molemmissa vetoomusportaissa. Ennen linnoitukseen siirtämistä miehet piti vielä viedä kirkkoon julkirippiin. Siellä he kieltäytyivät tunnustamasta tekoaan ja esittämästä anteeksipyyntöä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi heidät 8 päiväksi vankeuteen vedellä ja leivällä ja senjälkeen tuotavaksi uudelleen kirkkoon. Tuloksettoman valituskierroksen jälkeen nuo 8 päivää istuttiin ja miehet tuotiin uudelleen kirkkoon, jossa he taas kieltäytyivät. Tuomio oli nyt 14 päivää vankeutta vedellä ja leivällä.

Hovioikeus hylkäsi valituksen ja Keisarilta loppui vieteri. Sieltä tuli määräys, että muut rangaistukset unohdetaan ja miehet siirretään välittömästi Suomenlinnaan, jossa sikäläisen papiston tulee opettaa heitä tunnustukseen sekä tilaisuuden auetessa heidät saatetaan vartioituina kirkkoon rippiä varten ja sitten palautetaan Suomenlinnaan. Barckar ja Veikar olivat mukana valituskierroksien loppuun asti, Paro ja Mann jäivät välille.

Seppälän vävy Johan Björn oli joutua asiassa liemeen. Hän oli kertomansa mukaan löytänyt Parkkarin talon lähistöltä nyyttiin käärittynä hopeakappaleita, joiden todettiin olevan peräisin varastetuista astioista. Hän alkuun pimitti löytönsä, mutta häntä ei kuitenkaan voitu kytkeä itse tekoon. Samoin Mikko Nissilän asunnon läheltä löytyi etsinnöissä hopeaa. Selitykseksi arveltiin, että tekijät olivat yrittäneet johdattaa etsijöitä harhaan.

Barckarin hankkimista todistajista neljä jäävättiin hovioikeudessa huonon maineen, tuntemattoman taustan tai aiemmin annetun väärän todistuksen vuoksi.

Eräiltä miehistä löydettiin epäilyttävä määrä rahaa, jonka alkuperää ei voitu todistaa, Merikaarrosta löytyi hopea, josta ainakin osa todettiin kirkon omaisuudeksi. Todistajalausuntojen perusteella miehet tuomittiin syyllisiksi ja rangaistuksiin, vaikka he järjestelmällisesti kielsivät. Suomenlinnasta tuli ainakin Barckarin lopullinen kohtalo.