MAITTILA

         

Risto Kiviranta 2006

Maittila

Merikaarrossa lienee ollut lehmiä kotieläimenä kylän synnystä alkaen. Niistä saatiin maitoa ja lihaa ravinoksi, nahkaa kenkiin, vaatteisiin ja valjaisiin. Voi oli kuitenkin tärkein tuotos. Se oli erinomaista omaan käyttöön ja kävi kovasta valuutasta. Alusta alkaen veroluetteloista näkyy, että voita on käytetty veron maksuun. Se oli tilavuuteensa ja painoonsa nähden arvokasta ja helposti kuljetettavaa vaikka Tukholmaan. Siksi tietyt verot oli nimenomaan määrätty maksettavaksi voissa. Sellainen oli esim. lehmävero, joka maksettiin lehmäluvun mukaan.

Kukon perukirjassa vuodelta 1795 mainitaan lehmät Iso Punakorva, Wähä Punakorva, Hallo Poski, Mustakorva, Punikki, Kippurasarvi, Joutikki ja Mustapää sekä hiehot Musta Swantsi, Hyny ja Mustasilmä.

Vuoden 1546 lehmäverona maksettiin Merikaarrossa voita enimmäkseen 4-5 lehmästä, enimmillään lehmiä oli talossa kymmenen. Pian voilla maksettiin muitakin veroja. Vuoden 1558 luettelossa Eskelän silloinen isäntä maksoi päivätyövoita, ruokaverovoita, lehmävoita ja nokkaverovoita yhteensä 24 naulaa muiden verojen lisäksi. Tämä on suunnilleen 10 kiloa.

Tällaisen voimäärän saavuttaminen senaikaisella hoidolla ja ruokinnalla ei ollut helppoa. Ja karjanhoidon taso oli vaatimaton. Etelä-Suomesta oli tehty Senaatille aloite meijeriagronomien virkojen perustamiseksi lääneihin voi- ja juustotalouden sekä karjanhoidon tehostamiseksi. Vaasan läänin maanviljelysseura antoi aloitteeseen marraskuussa 1872 hylkäävän lausunnon, ja kun lääniin oli saatu kiertävä karjakko opastustehtäviin, eivät kaikki talonemännät ottaneet häntä vastaan. Tämä ehkä ihmetyttää seuraavaa taustaa vasten.

Opettaja Palmroth kirjoitti Tampereen Sanomissa 20.04.1869 Vähäkyröstä näin:

Ei he nyt enää tee viilistä voita miten ennen, sitä tehdään nyt maittilasta (taaleesta) , ja jota nyt saadaankin paljon enemmän. Maito, näet, annetaan seisoa noin 2 päivää hyvin kylmässä huonessa, jolla ajalla siihen on jo noussut voine aineet täydellisesti, Nyt se kuoritaan suurella ja leviällä läkkipeltilusikalla, jonka jälkeen se uudestaan pannaan happanemaan piimäksi. Mutta maittilasta kirnutaan voita, jota sanotaan tulevan puolta enemmän, kuin vanhalla lailla, ja arvattavasti parempaakin. Tätä tapaa on täällä jo koko talvi käytetty. Tähän eivät emännät kumminkaan vielä tytyneet, vaan toimittivat tänne läänin karjakko naisen, joka nyt käypi talo talolta opettamassa emäntiä yhät vaan täydellisempään voin valmistuskeinoon. Nyt on jo ruvettu tekemään uudenaikaisempia, suuria, makioita juustojakin.


Kerrottua kermontamenetelmää kehitettiin ja lopulta keksittiin, että lypsylämpimänä jäävesiastiaan pannussa maidossa kerma kohoaa pintaan erityisen nopeasti. Silloin ei myöskään maitoa tarvitse hapattaa. Ensimmäisenä Pohjanmaalla alkoi silloinen Wasastierna Seinäjoella harrastaa jäävesimenetelmää ja perusti yksityisen meijerikoulunkin. Agronomi Isak Erik Willför aloitti myös kuorintamenetelmään perustuvan meijeritoiminnan Annalassa.

Separaattori oli kuitenkin jo keksitty ja ensimmäiset separaattorimeijerit perustettiin Suomeen vuonna 1875. Heti seuraavana vuonna oli Annalassakin separaattori, joka sijoitettiin kosken rannalle pakaritupaan. Suuren laitteen käyttövoimasta ei ole tietoa. Muualla käytettiin vesivoimaa tai hevoskiertoa. Voin ja juuston valmistus tehostuivat.

Valitettavasti Agronomi Wilför kuoli 1887. Ehkä tätä meijeriä koskien lehdissä oli ilmoitus, että 80 lehmän navetta ja meijeri olivat vuokrattavissa Vaasan seudulla. Ilmeisesti halukkaita ei löytynyt, vaan Erik Willförin perikunta, Karl Willför ja lääninmeijeristi Amos Ekman. perustivat meijeriyhtiön toimintaa jatkamaan. Palvelusväkeä oli paljon, navettapiikoja ja alkuun meijerikköjäkin tuli useita myös ruotsalaisalueelta.

Annalan meijerissä aloitettiin Edam-juuston valmistus. Se sai palkintoja maatalousnäyttelyissä eri puolilla maata, mm. Viipurissa, ja sitä kaupiteltiin toistuvasti sanomalehti-ilmoituksilla.

Samana vuonna Annalan kanssa aloitti Savilahdessa toiminnan Vähänkyrön meijeriyhtiön separaattorimeijeri. Niitä syntyi maahan alkuun useita, mutta jo kymmenen vuoden sisällä pienet, käsinveivattavat separaattorit halpenivat niin, että yksittäiset pienemmätkin maatilat pystyivät sellaisen hankkimaan ja suurempien yksiköitten toiminta vaikeutui.

Tuttua on, että selkärepussa keikkuessa eväsmaidon rasvapalloset kerääntyvät helposti voikokkareiksi. Hapattaminen edistää voin keräytymistä yhteen. Voinvalmistukseen on keksitty moninaisia välinneitä. Ei liene väärin arvattu, jos olettaa, että joku jossain on hoitanut tehtävän vaivaamalla kermaa astiassa hierimellä eli männällä. Yleinen oli kapea, korkea pystykirnu, jossa voita valmistettiin ylös-alas liikkuvalla männällä eli kolkulla eli porkalla.

Kampi- eli veivikirnu on saanut monta muotoa. Puusta on tehty akselin varassa pyöritettäviä, vaaka-asenossa olleita pieniä tynnyreitä, joissa oli siivekkeet sisällä. On myös tehty pystyastiaan poikkiakseliin siivekkeet kermaa vatkaamaan, samoin on kehitetty kerma-astian suuhun sovitettuun runkoon asennettu pystyakseli, siihen alle vatkainlevy ja yläpuolelle kampi ja vaihde. Samantyylisiä muovilaitteita käytettiin ennen sähkövatkainta munien vispaamiseen. Kirnulaitteiden koko vaihteli talon tarpeiden mukaan.

Kirnu ja rungosta osasuurennos, josta käy ilmi välitysmekanismi


Vuonna 1896 Annalaan muutti J.E. Smedsin perhekunta. Heidänkin aikanaan maitotalous oli voimakasta. Navetassa oli kolmisenkymmentä lehmää, jotka vaativat paljon työvoimaa. Lypsyä varten palkattiin erikseeen lypsypiikoja. Sylvi Kotivaara, o.s. Parkkari oli siellä tässä työssä tehtävänään lypsää aamuin illoin kahdeksan lehmää. Maito separoitiin myöhemmin palaneessa pakarituvassa isolla separaattorilla.


Meijerit


Merikaartolaisten maitoa on kuljetettu 1900-luvulla Vähänkyrön Osuusmeijeriin. 1920-luvulla on Erik Barkar tyttärensä Sylvi Kotivaaran kertoman mukaan ajanut sitä sinne hevosella. Kaupungissa tietenkin tarvittiin maitoa ja kermaa. Niitä vietiin kauppiaille tai myytiin itse torilla samalla kun myyntipöydällä oli munia ja muita tuotteita. Tällaisen toiminnan laajuudesta ei ole kuvaa, mutta esiin on tullut useita torikauppiaita, mm. Susanna Koskiniemi. Tämä myynti oli vaivalloista ja hygienisesti epävarmaa, joten toimintaa alettiin säännellä ja kaupunkiin syntyi maidonkeräysliikkeitä. Vuonna 1935 perustettiin Milka Osakeyhtiö Enighetenin tytäryhtiönä. Se muutettiin 1946 Milka Meijeriosuuskunnaksi ja liitettiin jäsenenä Keskuskunta Enigheteniin.

Talvisodassa Viipurilainen Staufferin meijeri oli jäänyt kodittomaksi ja etsi uutta kotipaikkaa Vaasan seuduilta. Tuovilan meijeri alkoi kiinnostaa, mutta silloin Milka osti sen pelätessään kilpailua ja erityisesti sitä, että Stauffer olisi Valion bulvaani. Stauffer aloitti toiminnan Vaasassa pienehkössä maidonkeräysliikkeessä 1941 ja sen meijeri tuli Valion haltuun 1954. Samana vuonna Valio vuokrasi myös Vähänkyrön Osuusmeijerin ja otti siellä maitoa vastaan Vaasaan vietäväksi. Vähänkyrön meijeri suljettiin kuitenkin 1.8.1957. Sen jälkeen Merikaarron, samoinkuin Tapoilan, Saarensivun, Torkkolan, Mullon, Saarenpään ja Järvenkylän, maito meni Milkalle.

Sodan aikaan ja sen jälkeen maitoja kerättiin puukaasuautoilla. Tilojen maidot laitettiin 30-40 litran meijeritonkkiin, joiden rinnassa oli tilan tunnusnumero. Joka talon kohdassa oli tien vieressä maitolaituri, jonne tonkat vietiin autoa odottamaan. Maito saattoi olla aika lämmintä, ennen kuin se ehti meijerille. Siellä tehtiin kestävyyskokeita ja lähetettiin varoituslappuja, jos havaittiin, että maidon laatu oli liikaa kärsinyt.

Milkalla sattui kummia kerran 1940-luvulla. Kuorman purkajat kaatoivat maitoja kannuista altaaseen, ja hieman liian myöhään huomasivat, että eräässä kannussa ei ollutkaan maitoa. Se osoittautui pontikaksi, jota löytyi vielä kolme kannullista lisää. Kulutukseen meni hieman pontikalla laimenettua maitoa, mutta yhtään valitusta ei tullut.
Maidonkerääjän piti välillä kiivetä lavalle, siirtää tonkat kyytiin ja palauttaa edelliskerran tonkat, jossa saattoi olla palautuksena "huitua" eli kuorittua maitoa ja tilattuna voitakin. Vähän väliä piti lisätä hiiliä pönttöön, jotta polttoaineena kätyetty häkäkaasu olisi riittänyt.

Milkan autoa kuljetti mm. Jan Erik Norrgård Veikkaalan Pörnistä ja Erik Ytterström Taurilasta vieden maitoa Milkan Tuovilan meijeriin. Myöhemmin ovat kannumaitoa ajaneet Erik Grims ja Harju-Plathan. Vuodesta 1971 on maito kerätty tankkiautoilla. Myös Staufferin auto on ajoittain hakenut maitoa kylästä.


Sonniosuuskunnat


Aiemmin oli sonneja useissa taloissa. Sodan jälkeen karjanhoitoon kiinnitettiin huomiota, maidon rasvaprosentin nostaminen koettiin tärkeäksi maitomäärän lisäämisen ohella. Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi perustettiin heti jatkosodan jälkeen sonniosuuskunta, joka hankki kylään hyvärotuisia sonneja siitoskättöön. Sonnit sijoitettiin taloihin hoidettaviksi.

Kolkissa kunnalliskodin maatilalla pidettiin yhdistyksen sonnia. Siellä oli ainakin OULAS, jonka kantakirjanumero oli16920 sekä Yyterin Ristiritari.

Kylän yläosassa sonnia piti aluksi Selma ja Olavi Lidman. Ensimmäinen sonni oli TURO, synt. Ylistaron Kitinojalla 1944. Se oli surmata Olavi Lidmanin poisluovututettaessa. Kävi päälle, mutta Olavi jäi sarvien väliin ja sarvet ottivat vastaan kovaan tunkioon, ettei Olavi musertunut. Hoitaja sai Turon ohjauskepillä pois paikalta.

Seuraavaksi sonninpitovastuun ottivat Irene ja Hugo Svennss. Heillä oli LUUKAS, joka oli syntynyt Smedsissä 1950, OULAKAS, syntynyt 1951, SATELLIITTI ja HUVIMINISTERI. Kiimaan tulleet lehmät "kuljetettiin" sonnin luo. Tästä vaivasta päästiin, kun keinohedelmöitys aloitettiin.


Tarkastusyhdistys


Karjantarkkailu alkoi koko pitäjän kattavassa tarkastusyhdistyksessä. Alkuaikana Kolkissa, Smedsissä, Karrassa ja Kaarrossa kävi tarkastuskarjakko, joita muistetaan, ehkä ei aivan oikeassa aikajärjestyksessä, Hilda Sarkkila Heinonen, Hellä Greggilä, Helmi Sippo ja Saimi Varala.

Varalan aikana liittyi mukaan lisää tiloja ja pitäjä jaettiin tarkastuspiireihin. Merikaarto tuli kuulumaan II tarkastuspiiriin, jossa 1961 oli mukana 24 taloa Merikaarrosta. Aluksi Varala jatkoi entisissä taloissaan ja uusi karjakko Irma Kotiluoma kävi muissa taloissa. Pian siirryttiin noudattamaan selvää aluejakoa.

Kotiluoman jälkeen tuli asistentiksi 1952 Anna-Liisa Jussila Svenns ja häntä ovat seuranneet Pirkko Santala, Hilkka Peltola, Marja-Liisa Suojanen, Lempi Kirsilä ja Eira Suomela.

Tarkastuskarjakko kiersi piirin taloissa vuoron jälkeen, punnitsi maidot, otti kokeet ja suoritti analyysit sentrifuugilla, johon näyteputket aseteltiin tasapainoisesti eri puolille kehää. Sitten konetta veivattiin. Siinä vaiheessa oli pienillä lupa istua painona, ettei kone alkanut täristä. Halukkaista painonaistujia ei yleensä puuttunut, ei myöskään muuten vaan kiinnostuneita seurailijoita.

Piirin taloissa käytiin tarkastuksella vuorotellen. Useimmiten kerralla tarkastettiin kahden naapuritalon karjat, sentrifugi vietiin vuoroin toiseen, vuoroin toiseen taloon. Maidon punnituksen ja rasvanmäärityksen jälkeen asistentti laati lehmille yksilökohtaisen ruokintasuunnitelman. Sitten tarvittiin ajuria, joka vei komppeet seuraavaan paikkaan. Tarkastustoiminta kävi tarpeettomaksi, kun meijerit alkoivat tehdä maitokokeet.


Karjakerho


Kehityshalua riitti siten, että 30.11.1948 Emil Kestin talossa perustettiin eläinhoitajainkerho. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli tarkastuskarjakko Saimi Varala ja sihteeriksi Irma Kotiluoma. Johtokuntaan tuli Aili Karra, Väinö Mäenpää, varajäseniksi Raili Andersson ja Lauri Ahola, varasihteeriksi Aino Kesti ja rahastonhoitajaksi Toivo Antila
Kaikille avoimet kerhoillat päätettiin pitää joka kuukauden enimmäisenä tiistaina. Ohjelmana olisi alustusten kuuntelua tai ammattikirjallisuuden lukua sekä keskustelua kuuluun pohjalta.

Naiset tekisivät illoissa käsitöitä, jotka myöhemmin myytäisiin kerhon hyväksi. Miehetkin voisivat ottaa jotain askarreltavaa, mutta heiltä peritään kahvimaksua mk 10.00.

Kerhoiltoja pidettiin ahkerasti parhaimmillaan 40 henkilön läsnäollessa. Orisbergin koulutilalle tehtiin retki 21 hengen voimin ja oltiin antiin tyytyväisiä.

Jo 2.2.1950 kerho jaettiin kahtia. Vanha kerho jäi edelleen toimimaan nimellä Vähänkyrön kotieläinhoitajkerho. Uuden kerhon nimeksi tuli Keskikunnankerho ja sille puheenjohtajaksi Aili Karra, jäseniksi Väinö Mäenpää, Raili Andersson, Olavi Ahola ja Lauri Aholla sekä karjakko Irma Kotiluoma, josta tuli myös sihteeri ja rahastonhoitaja. Eino Kaarto ja Frans Ellilä saivat kunnian tarkastaa tilit.

Kerhon pöytäkirjassa viimeinen tapahtuma on kerhoilta Edvin Smedsillä 30.4.1952. Paikalla oli 31 henkeä, joten hengettömyyttä ei ollut. Kirjattu toiminta kuitenkin väsähti tähän. Kerhon varoilla on maaliskuussa 1952 ostettu kaksi kappaletta keritsemiskoneita varaterineen yhteishintaan 17450 markkaa vuoden 1953 maaliskuussa on kerhotilaisuudesta kirjattu arpa- ja kahvituloja 880 markkaa. Sitten jäljet päättyvät mutta lehmät lypsävät entistä enemmän ja voita on valmistunut ajoittaan valtakunnallisia ongelmia tuottaviksi vuoriksi asti.