TYÖVÄENLIIKE

         

Työväenliike Merikaarrossa
Pauli Kukko 2007

Työväenliikkeen alkuvaiheista ja vuoden 1918 tapahtumista ovat Merikaarrossa kaikki aikalaiset vaienneet. Konkreettisista tapahtumista ei juuri ole kerrottu jälkipolville. Risto Kiviranta on onnistunut arkistolähteistä keräämään kuvaa järjestäytymisen alkuajoista Merikaarrossa.

Köyhyys, turvattomuus ja epäoikeudenmukaisuudet synnyttivät 1800-luvun aatteellisen heräämisen ilmapiirissä myötätuntoa puutteellisissa oloissa eläviä kohtaan ja vähäosaisille itselleen toiveen paremmasta tulevaisuudesta ja turvatummasta elämästä. Kun yleinen äänioikeus ei tuonut pikaista parannusta, sosialidemokraattisen aseettoman toiminnan rinnalle nousi pontevamman toiminnan kannattajia.

Vähässäkyrössä oli jo 1906-1907 työväenyhdistys ja Vähänkyrön ensimmäisessä kunnanvaltuustossa 1913 Merikaarrosta oli valtuutettuna seppä Juho Kiviranta. Kylään perustettiin Suomen Työläisliiton alainen Vähänkyrön Merikaarron Työväenyhdistys syksyllä 1917. Vuonna 1920 radikaalimmat erosivat sosialidemokraattisesta puolueesta, ja yhdistyksen toiminta laantui vuoteen 1927 mennessä, jolloin tehtiin lopettamispäätös. Lopuksi käräjillä 1932 yhdistys tuomittiin lakkautetuksi, kun hyväksyttävä lopetusilmoitus oli jäänyt tekemättä.


Ruotsin Suomessa ei ollut maaorjuutta, mutta talonpoikaisväestön asema vieraan vallan alla ei taloudellisesti ollut juuri kummempi sotaväenoton, sotarasitusten ja muiden yhteiskunnallisten ulostekojen ja työvelvoitteiden vuoksi. Usein sattui, että tiloja joutui veroautioiksi tai veloista Vaasan kauppiaiden haltuun. Laina kyllä otettiin naapurilta, jos naapurilta saatiin, mutta naapurit usein siirsivät velkakirjan edelleen jollekin kauppiaalle. Vielä tukalampi oli asema, jos ei ollut omaisuutta turvana.

Tilattomien asema ei silti automaattisesti ollut kurja. Moni itsellinen pystyi käsityöammatilla keräämään rahaa maatilan ostoon. Arkistojen perukirjoissa löytyy tietoja varakkaista itsellisistä. On myös esimerkkinä velkakirjoja, joilla itsellismies on lainannut talon isännälle huomattavan summan rahaa.
Talostaan luopuneet saivat usein osahintana syytingin, joka muodostui tuvanpaikasta, maatilkusta, kotitarvepuista y.m. Vastaava syytinki annettiin usein sisaruksille, kun yksi sisaruksista sai talon käyttöönsä. Talon jakamien oli luvanvaraista, sillä valtio halusi turvata talojen elinkelpoisuuden ja veronmaksukyvyn. Vuodesta 1740 oli sallittua luovuttaa maata torppariehdoilla sisaruksille, mutta myös työvoiman saamiseksi. Käytäntö yleistyi 1800-luvulla. Torpan vuokra-aika oli yleensä vuokraajien elinaika, myöhemmin 50 vuotta.

Kun taloissa oli torppareita työn tekoon, ei tilapäistöitä ollut muille kovin paljon tarjolla. Onneksi Vaasan kauppiaat tarvitsivat renkejä, perheissä tarvittiin palvelusväkeä ja mm. Merikaarrossa nimeä saanut Johan Enges hankki tuloa pilkkomalla Vaasassa puita kotien lämmitykseen. Erityisen heikossa asemassa olivat käsityöläisten, sotilaitten ja tilapäistöillä elävien lapset. Asumukset olivat pieniä ja hataria, ja nälkä usein vieraana. Maailmalle lähtiessä monelle "ei kotini ovi ees narahtanut."

Orpolasten ja vanhusten osa oli kova. Silloinen yhteiskunnan vastaus oli huutolaisuus. Talolliset ottivat näitä huollettavakseen sitä huokeammalla, mitä enemmän työtä katsoivat voivansa asianosaisella teettää. Tällainen kohtalo oli m.m. suutarinleski, pikkukoulunopettaja Liisa Tullenbergilla, joka kuoli kunnan holhokkina Saarensivun Vuorisella. Kunnallinen köyhäintalo tarjosi asunnon, ruoka oli kylältä kerjättävä.

Pikkupiiat olivat huutolaisten kanssa samassa asemassa, vaikka yksityisen sopimuksen nojalla. Noin v. 1910 annettiin erään merikaartolaisen käsityöläisen tytär 6-vuotiaana pikkupiiaksi sukulaistaloon Mullolaan. Tyttö on kertonut, että isäntäperheen pöydässä oli voita, muut söivät puuroa yhteisestä kupista kuivan leivän kera. Kerran vuodessa tyttö sai lähteä käymään kotona Merikaarrossa, metsän läpi yksin kulkien. Kerran metsätaipaleella tuli ukonilmakin, ja salama halkaisi ison kuusen aivan tytön lähellä.

Vaikka elinolot ja henkilökohtainen turvallisuus vaativat korjaamista, oli keisarivallan vastustaminen kansan enemmistöä yhdistävä tekijä. Saarenpäässä asui 1917-1919 helsinkiläinen aktivisti, puuseppä Kustaa Liukonen. Hän oli keisarivallan vastustaja ja toimi vuosisadan alussa aseellisissa ryhmissä armeijaa vastaan, ampui mukaan soluttautuneen armeijan urkkijan 1907, tuomittiin elinkaudeksi Kakolaan, mutta vapautui heti itsänäisyysjulistuksen jälkeen. Hän kertoi tunteneensa valtavaa vihaa sitä ylenpalttisen tuhlailevaa prameutta kohtaan, jolla Bobrikoff haudattiin, kun osa kansasta eli nälässä./Ere Kolu: Aktivisti.

Vähäkyröläisten suuressa adressissa keisarille 1899 oli merikaartolaisiksi tunnistettavissa talonpoikaisväkeä 44 henkeä, torppareita 10, itsellisiä ja käsityöläisiä 37 ja palkollisia 14. Näin ollen väestö oli vielä sangen yhtenäinen ja toimi nuorisoseuraliikkeessä yhteisesti kansallishengessä. Nuorisoseuran kertomus kaudelta 1917-1918 kertoo, että vastaperustettu työväenyhdistys oli saanut huomattavaa kannatusta seuran jäsenistössä, ja maatonta väestöä on myöhemminkin ollut seurassa mukana myös toimielimissä.

Kansa ja etenkin vähäväkiset odottivat kuitenkin myös olojen parannusta ja tulevaisuuden turvaa. Koettiin pettymyksiä, kun tuloksia syntyi aivan liian hitaasti. Tietenkin toiveet ja tavoitteet vaihtelivat henkilön ja tilanteen mukaan.

LIIKEHDINTÄÄ
Työväestön elinolosuhteiden parantamiseen ja sivistystason kohottamiseen pyrkivä työväenliikkeen alkuvaihe kulkee nimellä Wrightilainen sosialidemokratia, kuopiolaisen teollisuusmiehen mukaan. Tämä 1800-luvun lopun liike sai työnantajapuolella kannatusta ja ainakin Ilmajoella työväenyhdistyksen perustaminen ja työväentalon rakentaminen tapahtui vallasväen aloitteesta ja tuella. Samanlaista oikeudenmukaisuuden periaatetta ajettiin myös nuorisoseuraliikkeessä. 1900-luvun alussa sen paikallisena vaikutusvaltaisena jäsenenä ja muutaman vuoden esimiehenäkin oli torppari Mikko Vaali. Itse työväestöllä oli vain vähän osuutta tällä kaudella aikaansaatuihin parannuksiin.

Vuosisadan vaihteesta alkaen työväenliike aktivoitui ja suuria toiveita herättäneiden ensimmäisten yleiseen äänioikeuteen perustuvien "punainen viiva"-vaalien jälkeen turhautuminen johti vähitellen pontevampaan toimintaan sosialismin suuntaan. Mikko Vaali löysi paikkansa Suomalaisesta puolueesta, joka sekin ajoi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, vaikka eri ohjelmalla. Vaali kulki jopa puhujana vaalitilaisuuksissa.

Mikko Vaali on säilyneessä puheen käsikirjoituksessaan pitänyt suurimpana vääryytenä sitä, että torppari ei voinut nauttia oman työnsä hedelmistä. Metsästä omaan käyttöön raivattu viljelysmaa oli aikanaan luovutettava taloon. Ihmisen olisi voitava omalla työllään parantaa elintasoaan ja tulevaisuuttaan. Vaali vieroksui sosialidemokratiaa, joka hänen käsityksensä mukaan ajoi toisenlaista oppia.

MERIKAARRON TYÖVÄENYHDISTYS
Vähässäkyrössä oli vaihtelevalla ponnella toiminut työväenyhdistys ainakin 1907 alkaen. Todennäköisesti Merikaarron aktiivisimpia oli sen toiminnassa mukana, mm. päättämässä 1917, että järjestyskaartin osastoa ei perusteta. Vuonna 1917 oli tultu siihen pisteeseen, että harkittiin oman yhdistyksen perustamista.


 

Suomen Työläisliiton mallisääntöjen mukaiset ensimmäiset säännöt eivät kelvanneet Sosiaalihallitukselle, joten 28.9.1919 pidetyssä kokouksessa laadittiin uudet säännöt. Mikko Hakola jätti ne viranomaisille 4.11.1919, ne on kirjattu Sosiaalihallituksessa saapuneiksi 10.11.1919 ja Sosiaalihallitus on ne hyväksynyt 26.11.1919.

 

OTTEITA HANNA SEPPÄLÄN 1976 NAUHOITETUISTA MUISTELUISTA

Kun me tulimme nuoruusikään, minä ja Väinö, me tulimme yhteiskunnalliseen herätykseen, sosialidemokratiaan. Toimittiin, aloitettiin yhdistys. Toiminta oli ajoittain vilkastakin. Jäsenet toimittivat lehteä, jonka nimi oli "AJATUSTEN TULKKI" Nimen antoi Roosa Kangasmäki. Kun sitten tuli se sota, niin kun oli se vakaumus että aseet pois, ei Väinö mennyt siihen kutsuntaan.

Huhu oli, että kun Saksan jääkärit tulee niin ammutaan. Väinökin oli ensin vangittuna Vähässäkyrössä, vietiin Karkkimalaan, lupautui sotaan ja armahdettiin, mutta sota loppui. Yksi vaasalainen siellä ammuttiin. Mikko ja Väinö pääsi kotia. Ensimmäisessä kutsunnassa itsenäisyyden aikana ei Suomessa omaa asevelvollisuuslakia vielä ollut, tehtiin Venäjän lain mukaan, että ainoan pojan ei tarvitse asepalvelukseen. Sillä Väinö pelastui.

Sosdem oppi tuli lehdistä. Kontrootunnilla, kun oli liika hämärä lukea ja tehdä työtä, mutta valoja ei vielä sytytetty, äiti meni naapuriin. lehdissä oli sodanvastaisia kirjoituksia. Siitä se alkoi, veli ja minä. Olen pitänyt (aatteeen). Ennen oli kerjäläiset, vaivaishoito, köyhäinhoito ja nyt on sosiaalilautakunta. Olin kunnalliskodon johtokunnassa 50-luvulla. Yksi puuttui rikkaalta nuorukaiselta,(sama puuttuu monelta nykyäänkin).

1939 tuli kansaneläkelaki. Vaasan Jaakko vastusti, "kumoon kuin kieltolaki." Kuinka nyt elettäisiin. Hissun kissun on menty eteenpäin. Olin sosiaalilautakunnassa 5-6 vuotta jäsenenä, sitten terveyslautakunnassa. Väinö oli ajallaan siinä puheenjohtajana.

Sosialidemokraattinen toiminta tuli siinä 1916 -1917. Toimittiin yhdessä. sitten tuli riidat, kun kommunistit alkoivat hajoittaa. Niitäkin oli paljon. Kommunistit yrittivät hallita diktatuurin avulla, olisi ollut harvainvalta. Yksi luokka pitää valtaa. Minä olen uskonnollinen, olen yhdistänyt molemmat, sekä uskonnon että sosialidemokratian, yhdistävänä tekijänä on rauhan teko.

V 1960 tuli laki: Yksinäinen 60 täyttänyt saa vanhuudentukea. Olen kiitollinen, että minulla työtä riitti. Rahana otin palkan. Jotkut sanoivat, että teen halvalla, olen tottunut vähään. Kehitysmaiden käännynnäiset luulevat, kuinka hurskaita täällä ollaan. En yritä muita käännyttää. Vaivaanen on ihminen, joka ei osaa varainsa jäläkhin elää.

 

Merikaarron yhdistyksen perustavassa kokouksessa alustuksen pitänyt piirisihteeri Iisak Penttala oli Amerikassa tutustunut aatteeseen suorittamalla Duluthissa työväenopiston 1911-12. Suomessa hän kävi sos. dem puolueopiston 19134. Hän oli Amerikassa tutustunut useisiin merikaartolaisiin. Näitä liittyi yhdistykseen ja valittiin toimielimiin. Merikaarron Työväenyhdistykseen tuli myös runsaasti paikallisen nuorisoseuran jäseniä. NS:n vuosikertomus 1917-1918 kertoo, että joku TY:n puuhamies oli tullut Nuorisoseuran vuosikokoukseen "seuraa sieppaamaan". Puuhamiehen nimeä ei mainita, Voisi arvella, että aktivisti Kustaa Liukonen olisi ollut tuo henkilö. Hänen tiedetään liittyneen Järvenkylän Nuorisoseuraan, mutta oli kirjattu saapuneeksi paikkakunnalle 8.10.1917. Nuorisoseuran vuosikokous, syyskauden alkukokous, oli ilmeisesti jo pidetty.

Työväenyhdistyksen toiminta oli aluksi yhtenäistä, vaikka mielipide-erojakin lienee ollut. Kansalaissodan jälkeen yhdistys hajosi osan jäsenistöstä liityttyä kommunisteihin. Merikaarto ei kuitenkaan yhdistyksenä eronnut Sos Dem. puolueesta Vaasan kokouksessa.

Mistä Hanna Seppälän mainitsema "Aseet pois"-oppi on työväenliikkeeseen tullut ja minkä aseman se on saanut, ei ole selvinnyt. Mielialat kuitenkin kiristyivät viimeisinä keisarivallanvuosina. Kansallisatteen pohjalta ryhdyttiin "Valkoisella" puolella aseelliseen varustautumiseen. Vähässäkyrössä tähän osallistui myös torppareita ja itsellisiä. Sitten koettiin uhkaksi myös työväestö, jonka nähtiin liittyvän maassa olevaan venäläisarmeijaan.

Vastatoimena Sos.Dem puoluetoimikunta vuonna 1917 suositti jäsenjärjestöille järjestyskaartin osaston perustamista turvaksi valkoista uhkaa vastaan. Saarenpäässä asunut ja Vähänkyrön työväenyhdistyksen toimintaan 1917-1919 osallistunut Kustaa Liukonen kertoo Ere Kolun nimellä julkaistussa kirjassa AKTIVISTI, että he päättivät olla perustamatta paikkakunnalle punakaartia ja lähettivät puolueelle perustelut.

Ainakin jälkikäteen Liukonen piti päätöstä hyvänä. Omana erehdyksenään hän kuitenkin piti työväenyhdistykseen liittymistä. Kun häntä myöhemmin pyydettiin mukaan suojeluskuntaan, hän kertoo vastanneensa: "Me päätimme olla perustamatta punakaarteja, älkää tekään perustako palokuntianne." Merikaarron osalta ei asiasta ole tullut esiin asiakirjatietoa, yhdistyshän oli vasta perustamisvaiheessa. Mahdollisesti Kolun kertomassa tapauksessa olikin tarkoitus perustaa koko pitäjän käsittävä järjestyskaartin osasto.

ASEENKALINAA

Valkoisten "palokunnat" aloittivat tahtimarssiharjoittelulla, jota johtamaan jopa Liukosta pyydettiin. Sitten alkoivat aseenkäyttöharjoitukset. Liukonen kertoo, että kerran Vöyrille mennessä hänet pysäytti aseellinen miesketju, joka oli levittäytynyt Haarajoella maantien poikki. Kulku oli kielletty koko harjoituksen ajan. Samoin tultiin yöllä ammuskelemaan työväestön kotien lähelle. Miten niitä "kunnialaukauksia" ammuttiin joka yö? ihmetteli Liukonen. /Ere Kolu: Aktivisti.
Tammikuussa 1918 oli Merikaarron suojeluskuntalaisia mukana Vaasan venäläisen sotaväen aseistariisunnassa. Sieltä palattua mentiin Vähänkyrön kirkolle, jossa sinne sijoitettu sotaväenosasto lyhyen piirityksen jälkeen antautui. Sitten tilanne kääntyi kansalaissodaksi. Merikaartolaisia ei kuitenkaan tiedetä olleen taistelemassa punaisten joukoissa.

Muistelmia vapaussodan ajalta
Valde Vallin on Kiviniemen Nuorisoseuran arkistoon kirjoittanut muistelman joulusta 1917, jolloin hän oli pikkupoika. Tarinaan tulee suhtautua hyvin kriittisesti, sillä isä ei useinkaan kerro lapsille suoraa totuutta varsinkaan lähtiessään ulos joulupukkia odotettaessa, ja lapsen käsityskyvyllä on rajansa. Huomattava on kuitenkin, että isä Rikhard Wallin esiintyy Amerikassa samassa valokuvassa Iisak Penttalan kanssa.


Kuka on kuka Amerikassa?
Kuvassa on Iisak Penttala ja Richard Wallin tovereineen.

Näin Valte kirjoitti:

Olin vielä nuori, kun Jouluaattoiltana odotimme joulupukin tuloa ja toivoimme saavamme paljon lahjoja. Vanhempi veljeni veti minua joulukuusen luo katsomaan kynttilöitä ja namusia, joita riippui sen oksissa. Meillä oli nyt niin hauskaa että otimme käsi käteen ja pyörimme siinä kuusen ympärillä laulaen. Samassa avautui ovi, ja sisälle astui roteva mies ja kysyi Isää, hän ei ollut sisällä, mutta hetkistä myöhemmin tuli hän sisälle, jolloin tuo meille vieras mies puhui jotain meille käsittämättömiä sanoja, joihin isä vastasi, hyvä minä tulen kohta.

Kysyin häneltä mihin te meette. Vastaukseksi saimme, kylään vain, tulen pian takaisin. Jäimme heidän mentyä verrattain hyvälle tuulelle, havahduimme vasta sitte, kun alkoi kuulua kovaa ammuntaa. Samassa tuli kuula ikkunan yläpuolelta sisään mennen läpi vastakkaisen seinän. Ammuntaa kesti sivu puolen yön, jolloin se taukosi. Isäkin tuli kotiin, utelimme häneltä missä te olette ollu. Hän ei tehnyt mitään selkoa, vaan kehoitti menemään nukkumaan. (Kuulan reikä on ollut seinässä jälkipolvien nähtävänä.)

Menimme maata, mutta unta ei tahtonu tulla, sillä ajatukset kiertelivät pukista ja ampumisesta. Emme ehtineet vielä nukkua, kun ovea ryskytettiin ja miesääniä kuului ulkoa. Isä meni avaamaan ovea ja tiedusteli, ketä siellä on. Ne olivat ryssän sotilaita, joita oli lähetetty suojeluskuntalaisia kurittamaan. He toivat isän sisälle ja vartioivat häntä. Sitte ne tarkastivat joka paikan. Kun ne olivat kattelleet joka paikan, lähtivät ne pois pahempaa tekemättä jättäen meidät kaikki rauhaan.

Sitte seuraavana päivänä lähdettiin pakoon, koko kylän naiset ja lapset lähtivät kylästä kauas jonnekkin metsäkylään. Siellä olimme monta viikkoa. Olimme sotaa paossa, jonka muistot ei mielestäni häivy, kun jouduin näkemään omin silmin sen alkusoiton.
Nuorisoseuramerkkiä varten kirj. Valde Vallin.


KAHINAN JÄLKEEN
Itsenäisen Suomen ensimmäisiä toimia 1918 oli säätää vuokra-alueiden lunastusoikeus eli torpparivapautus. Se oli monelle helpotus, mutta kääntyi Merikaarrossakin joitakin vastaan, kun maanomistaja vaati lunastamaan tai lähtemään. Kaikki eivät juuri silloin olleet lunastuskykyisiä ja joutuivat katkerasti jättämään kotinsa. Vastakkainasettelu ei tälläkään toimenpiteellä sanottavasti lientynyt.

Kansalaissodan kovien kokemusten jälkeen Sosialidemokraattinen puolue siirtyi parlamenttaariselle toimintalinjalle. Monen mieltä kuitenkin kirveli ja toivottiin pontevampaa edistystä. Sitten perustettiin Moskovassa Suomen Kommunistinen puolue. Suuri osa työväestöä samaistui siihen ja huhtikuussa 1920 Vaasassa pidetty Sosialidemokraattien piiritoimikunnan kokous päätti äänin 13 - 7 erota sosialidemokraattisesta puolueesta. Jäljellejääneet, Merikaarron Työväenyhdistys mukana, esitti vastalauseen, poistui kokouksesta ja perusti väliaikaisen (sosialidemokraattisen) puoluetoimikunnan.
Työväen järjestötoiminta oli vaikeata. Kommunismi oli maassa erityisenä silmätikkuna ja aatteen oraita etsittiin kaikkialta, missä työväenluokka oli liikkeellä. Kansalaissodan jälkeen valkoisella puolella näkyi uhoa, että sosialismi ei pitkään aikaan nouse, mutta valtiollisissa vaaleissa sosialidemokraateilla oli useita yllättänyt menestys.

Merikaarron Työväenyhdistyksen toiminta hiipui vuoteen 1927 mennessä osan jäsenistöstä hylättyä sen. Mainittuna vuonna tehtiin päätös yhdistyksen lakkauttamisesta. Rekisteriviranomainen kuitenkin palautti asiakirjat täydennystä varten, mutta valitettavasti asia jäi hoitamatta.

1930- LUVUSTA
1930-luvun vallitseva henki oli Neuvostoliiton ja siihen liittyen kommunismin pelko. Tämän aatteen katsottiin ajavan maan ja kansan neuvostoperheeseen. Pelon aiheellisuuden todisteena on mm kirja "Puna-armeijan marssiopas Suomeen". Se oli talvisodassa hyökkääjän päälliköiden käytössä. Perusteellisen työn olivat vakoojat tehneet infrastruktuurin selvittämisessä.

Mäntsälän kapinaan oli Merikaarrostakin innokkaita lähtijöitä, mutta kaikki suojeluskuntalaisetkaan eivät lähteneet, kun lähtökäskyn ei voitu osoittaa tulleen eversti Laurilalta. Useimmille työväenyhdistyksille tuli lakkautusmääräys. Niinpä myös Merikaarron Työväenyhdistys lakkautettiin Vähänkyrön syyskäräjillä 30.11.1932. Sittemmin syytettiin Juho Kivirantaa ja Nestori Kangasmäkeä ja heille vaadittiin rangaistusta siksi, etteivät olleet tehneet lainmukaista ilmoitusta toiminnan lopettamisesta. Rangaistusta ei kuitenkaan langetettu.

Kuulusteluissa, joissa eri henkilöiltä tiedusteltiin, missä yhdistyksen kokousten pöytäkirjat ja tilikirjat ovat, ei kuulusteltavista kukaan sanonut tietävänsä mainittujen asiakirjojen säilytyspaikkaa. Hanna Seppälän hallusta oli tavattu yhdistyksen vanhempi arkisto noin vuoteen 1927 saakka hänen asunnollaan pidetyn kuulustelun yhteydessä.

Seppä Juho Kiviranta oli kuulusteluissa kertonut olleensa yhdistyksen sihteeri sen lopettamisen aikoihin ja että Nestori Kangasmäki ehkä oli ollut puheenjohtajana. Tarkastuksessa asunnon ullakolta ullakkokamarin piirongin alilaatikosta löytyivät yhdistyksen pöytäkirjat eri vuosilta vuoteen 1927 saakka. Ne olivat huolellisesti paperiin käärittyinä laatikon pohjalla, alimmaisina muiden tavarain alla. Yhdistyksen pöytäkirjat takavarikoitiin, kuten myös Mikko Hakolan hallusta tavattu "Tili- ja Kassakirja".

Etsinnöissä takavarikoituja asiakirjoja ei ainakaan vielä ole mistään löytynyt. Jäljet loppuvat siihen, että Vähänkyrön piirin nimismies on lähettänyt ne "jonnekin", eli ne oli toimitettu edelleen. Määränpää ei ole virallisesti tiedossa. Paperit oli lähetetty 11.10.1933. Mutta minne? Saattaa olla, että ne on hävitetty, sillä yhdistyshän virallisesti lakkautettiin muka kommunistisena.

Syytteet olivat mielivaltaisia ja oli ehkä "oikeuden" maineen säilymisen kannalta parempi, että paperit katosivat. Pöytäkirjoista oli "tikulla kaivaen" löydetty kommunistista toimintaa. Olipa yhdistyksen hallussa jopa kielletty kirja nimeltä Kommunismin Aapinen. Etsivän Keskuspoliisin Vaasan Osasto lausui Merikaarron työväenyhdistyksestä: "... k.o. yhdistyksen suojissa ja nimissä on saatu hankituksi tunnetusti valkoiselle paikkakunnalle kommunismin aatteellisia ymmärtäjiä".

Vasta sotien jälkeen saattoi työväki uudelleen järjestäytyä. Vähänkyrön Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys perustettiin 10.4.1945. Sen riveissä toimi monia merikaartolaisia. Välillä tuli erimielisyyksiäkin ja lamavaiheen jälkeen aloitettiin 1970 uudelleen nimellä Vähänkyrön sosialidemokraatit.

Hanna Seppälä vuodesta 1918: "Olihan se kriitillistä aikaa, hyi kauhiaa."