YRITTÄJYYTTÄ KOLKISSA

         


Kyrönjoen varrella Vähänkyrön kunnan Merikaarron kylässä olevan koskijakson alinta kynnystä nimitetään Pullinkoskeksi, nykyään usein Kolkinkoskeksi. Tämän kosken kohdalla joen pohjoispuolella vähän matkaa nykyisestä joesta oli Kolkin maatila jo vuoden 1546 verotileissä. Aiempia tietoja ei ole. Joen ja kosken kautta kulki aikoinaan maakunnan tavarakuljetuksia ja joki tuotti kuninkaalle runsaasti jopa lohikalaa. Kosken varrella sijaitsi myöhemmin kylän teollisuustaajama.

Kolkin lyhyt historia
1546 Kolkin tila oli jo olemassa, tontti Jokivarsitien takana.
1783 Pullinkosken pato ja pohjoisrannan saha saivat rakennusluvan.
1786 Myllylle lupa etelärannalle, se rakennettiinkin pohjoisrannalle.
1799-1804 Päärakennus rakennettiin.
1828 Verkatehdas sai rakennusluvan pohjoisrannalle.
1828 Tamppi eli vanuttamo etelärannalle.
1841 Myllylle siirtolupa etelärannalle. Siirrettiin noin 1844-1847.
1841 Verkatehtaan laajennuslupa ja tampin siirto sen yhteyteen.
1874 Saha oli jo hävitetty.
1881. Verkatehdas oli hävitetty.
1887. Uuden sahan lupa-anomus. Ei todennäköisesti rakennettu.
1901. Uusi Mylly (ja Saha) saivat perustamisluvan Pastolta vuokrastulle tontille.
1922. Kolkin riippusillan rakennus aloitettiin.
1923. Wilförin Kolkki kunnalle, vanhainkoti; sahaus ja jauhatus jatkuivat.
1947 Myllyn toiminta hiipui noin 1947
1957. Sahaus loppui noin 1957
1962. Karjatalous lopetettiin.
1971 Kartano myytiin yksityiselle.

Falanderien/Wasastiernain aika
Kyrönjoen merkitys veneliikenteessä oli 1700-luvun loppupuolella aiemmasta huomattavasti vähentynyt, 1881 tehty katselmuskirja toteaa, että joella " ei harjoiteta venekulkua, jonkun kerran hyvin kauan sitten on siinä hirsiä lautattu ja kalat nousee vähemmässä määrässä." Vuonna 1865 rakennettu jalankulkusilta ja 1873 rakennettu lauttasilta jo estivät veneliikenteen. Pitäjän ja Miekankylänkin talollisilla oli ylemmässä Merikaarron koskessa ainakin seitsemän vesirattaan varassa toimivaa yhden kiviparin myllyä ja Kolkin talolla,n kotitarvemylly Pullinkoskessa. Myllyistä kerrotaan erikseen tälle sivustolle aiotussa tarinassa Joen kylä.

Abraham Falander, Suomen sodan jälkeen aateloituna Wasastierna, 1746 – 1815, kuului Falunista Suomeen tulleeseen sukuun, joka tuotti pappeja ja liikemiehiä. Isä Jacob Falander harjoitti Kokkolassa liiketoimintaa, jota Abraham ryhtyi johtamaan 1768, mutta muutti Vaasaan 1774 harjoittaen laivanvarustusta, monipuolista merenkulkua, liike- ja teollista toimintaa.

Saha
Kaupunki ja ympäröivä maaseutukin kuluttivat puuta, jolle oli myös ulkomaista kysyntää. Vaasan rikkonaisessa ympäristössä puuta oli niukasti saatavissa ja kauempaa vaikea tuoda. Kyrönjoella uitetut tukit piti Vähäkyrössä nostaa maalle ja kuljettaa maitse kaupunkiin. Tällöin Falander huomasi Pullinkosken mahdollisuudet, osti kosken pohjoisrannalta Kolkin tilan ja aloitti 1782-83 perustamalla sahalaitoksen Järvenojan suuosan varteen, ojan toimiessa menovesikanavana. Tuolvesiränni lähti nykyisen kartanon ja koskennislan välistä. Sahaan tuli 2 raamia ja tavoitteena oli sahata vuosittain 2000 runkoa puuta, jotka uitettaisiin Jalasjärven, Kauhajoen ja Kurikan kappeliseurakuntien metsistä.


Pullinkoski 1897. Etelärannalla Kolkin vanha mylly eli Snickarsin mylly. Pohjoisrannalla näkyy kartano ja patolaitteet. Uudet saha ja mylly saivat luvan 1902. Pikkusaarella kartanon kohdassa mahdollisesti jäänteitä vanhasta kotitarvemyllystä, katso n:o 8 kartan tekstissä.

 

Sahalaitos tarvitsi tietenkin vesivoimaa ja sen turvaamiseksi padon. Tässä kohdassa selvisi, että Falander oli ollut turhan toiveikas. Virkakunta piti sahayritystä hyödyllisenä laudansaannin helpottajana, näki sen tarjoavan väestölle päivätyöpaikkoja ja metsätöitä maakunnan, vaikkakaan ei Kyrön, runsaspuustoisissa metsissä. Isännät valittivat, että pato nostaisi veden lähellä oleville tiluksille ja pysäyttäisi alaveden nousun vuoksi heidän verollepannut kotitarvemyllynsä.

Kuninkaalliset Kamari- ja Kauppakollegiot myönsivät sahalle luvan 18.8.1783 rajoittaen padon korkeutta, määräten kuninkaanväylän, 1/3 joen leveydestä, pidettäväksi avoinna huhtikuun alusta syyskuun loppuun kotitarvemyllyjen tarpeisiin ja kalan nousua sekä tukinuittoa helpottamaan. Tuona aikana ei saha voinut toimia. Lisäksi Falander sitoutui perkaamaan jokea veden virtauksen helpottamiseksi. Pettymys oli kuitenkin suuri, ja sahan toiminta jäi vajaatehoiseksi ja osavuotiseksi.

Mylly
Suurin este oli yläpuolella olevat myllyt. Kun niitä ei olisi, padon voisi korottaa ja käyttöaikaa lisätä. Falander keksi suunnitella neljän kiviparin jauhomyllyä, tullimyllyä, joka maksua vastaan jauhoi muiden viljaa ja omaa ostettua myyntiin ja vientiin. Myllyssä voitaisiin jauhaa myös kylänmiesten vilja ja nämä säästyisivät ylläpitämästä myllyjä, joita tulvavedet ja jäät usein runtelivat.

Nähtävästi Falander on suostutellut kylänväkeä mukaan. Hänelle sopi erinomaisesti, että kotitarvemyllyt pantiin verolle 1785. Ainakin Falander toivoi veron ajavan isäntiä hänen myllylleen. Läänin käskynhaltija piti Falanderin myllyä hyödyllisenä ja myönsi luvan sahapadon yhteyteen joen etelärannalle rakennettavaan myllyyn, mutta niin, että kylän myllyt pysyivät voimassa. Myllyjen haltijat olivat vanhoista ajoista lähtien vesivoiman omistajia. Falander valitti päätöksestä, mutta isännät puolestaan anoivat kahta tullimyllyä Merikaarron koskeen.

Kuninkaallinen Kamarikollegio ratkaisi asian 3.5.1786 siten, että pato pidettäisiin suljettuna ja sahaus käynnissä keskeytyksettä huhtikuun alusta syyskuun loppuun. Kaikilla myllyluvan hakijoilla todettiin oikeus koskeen ja siten myllyjen rakentamiseen. Falanderin myllylupa myös piti, läänin tutkittavaksi jäi useampien myllyjen tarve ja jauhettavan riittävyys. Mutta Falanderin myllypä rakennettiinkin joen pohjoisrannalle saman vesikourun varteen, jossa saha jo oli.

Perimätiedon mukaan Wasastierna, ehkä poika Franz Didrik, pyysi kyläkokouksessa isänniltä lupaa padota puoli koskea. Luvan nämä toisiaan vilkuillen myönsivätkin. Silloin jokeen ilmestyi pato rannasta rantaan. Toinen puoli isäntien luvalla, toinen puoli Wasastiernan omalla, hänhän omisti vastarannan maat. Pato oli niin korkea, että veden pursutessa padon yli padon juurta suihkun alitse pystyi kulkemaan rannalta toiselle. Isäntien ryhdyttyä valituksiin Frans Didrik kirjoitti henkilökohtaisesti hovioikeuden presidentille vetoomuksen, josta on kopio Merikaarron kylänarkussa.

Verkatehdas
Tämä korkea pato liittynee verkatehtaan perustamiseen 1828. Myllyn siirtolupapäätöksen 1841 mukaan kaikki laitokset olivat saman vesikourun varressa ja verkatehdas sai voimansa myllyn kanssa yhteisestä vesirattaasta. Mylly, saha ja verkatehdas omistivat kukin kolmanneksen padosta ja vesivoimasta. Verkkatehdas tarvitsi myös vanuttamon, jota sanottiin tampiksi. Se rakennettiin aluksi paikkaan, joka oli alun perin aiottu myllylle. Nähtävästi silloin tamppia varten räjäytettiin ulostyöntyvään kallioniemeen vesiränni. Myllyn eteen suojaksi jäitä vastaan rakennettiin vesirännin yli Tuovilan kivisiltaa rakenteeltaan muistuttava rakennelma. Nyt tampin paikalla on "Snikkaksen" mylly.

Kuljetusmahdollisuus oli kaikissa vaiheissa ongelma. Puuta uitettiin sahalle ja jokea perattiin erityisesti pitkien mastopuiden uiton helpottamiseksi. Mutta sahatavara piti saada Vaasaan, samoin myllytuotteet, ja ensi esteenä oli Kyrönjoki. Vesistönylityskeinoista koko kylän osalta kerrotaan osiossa Joen kylä / sillat. (www.merikaarto.com/Historia).

Falander itse ei asettunut missään vaiheessa Kolkin noin v. 1800 rakennettuun kartanoon asumaan, ei myöskään kukaan hänen pojistaan, joista ainakin Frantz Didrick hallinnoi Kolkkia, ja mainitaan pruukinpatruunaksi jo 1818. Todennäköisesti kirjurit Johan Strandberg ennen vuotta 1790 ja Erik Dahlström 1810- 1820 sekä 1830-luvulla tehtailijat Abraham Hulpers, ja Johan Petter Zetterberg sekä myöhemmät omistajat Franz Emil Lindebäck ja J.P. Hedström asuivat siinä. Kartanorakennuksen historiasta löytyy lisätietoja osoitteessa http://www.merikaarto.com/kolkkila

Wasastiernain jälkeen
Kolkki laitoksineen oli Wasastiernojen omistuksessa vielä 1833, enintään vuoteen 1839. Tänä väliaikana tehtaalla oli johtajina Abraham Húlpers Norrköpingistä ja Johan Petter Zetterberg Ruotsista. He saattoivat olla palkollisia. Sitten tuli omistajaksi Vaasalainen apteekkari Johan Lindebäck ja tämän veli. Johan itse ei asettunut Kolkkiin asumaan, mutta veli, maanmittausinöööri Franz Emil Lindebäck, muutti Kolkkiin puolikkaan omistajana 27.7.1839. Toinen veli, maisteri ja myöhemmin Filosofian tohtori Fredrik Wilhelm Lindebäck tuli heti perässä ja seuraavana vuonna tehtaan johtajaksi Anders Forsberg Ruotsista. Tämä sai vaimoksi Franz Emilin vaimon sisaren, joka asusti talossa. Tämän jälkeen omistusolot ovat hyvin sekavia ja osuuksia leviää laajalle.

Verkatehdas oli ollut ainakin vuodesta 1841 erillinen yhtiö, jonka osakkaina oli puolen tusinaa vaasalaisia mahtimiehiä. Alkuaikana oli kuolemaansa 1845 asti mukana vaasalainen kauppias L. Dahl ja vuonna 1848 pormestari J. Neumann, apteekkari J.H. Lindebäck, J.F.Aurén, varakonsuli C.G. Wolff, ja kauppias J.S. Berg. Kauppias Wolff keräsi vähitellen lisää yhtiön osakkeita. Vuonnna 1845 oli käytössä viidet kangaspuut ja työssä oli kaksi mestaria ja kahdeksan työntekijää. Menestys oli vaihtelevaa. Vuonna 1843 tuotannon arvo oli 8600 ruplaa, mutta tarpeellisen hienomman villan saannin ehtyessä 1847 pudottiin 740 ruplaan. Tehtaalla jouduttiin pitämään seisokki, mutta uusia nousujakin oli.

Muutoksia
Vuonna 1840 Lindebäckit, omistaessaan myllyn puoliksi, anoivat myllyn siirtoa rakennuspaikalta pohjoisrannalta alkuperäisen luvan mukaiselle paikalle etelärannalle jokea saman padon varaan. Siirron syynä oli verkatehtaan laajentaminen ja tampin siirto sen yhteyteen. Vähän myöhemmin Frans Emil myllyn ainoaksi omistajaksi tulleena uudisti hakemuksen, joka hyväksyttiin 1841. Kylänmiesten valituksen aiheena olivat olleet vesivaikeuksien lisäksi maan menetys kulkutien rakentamiseksi maantieltä myllylle ja pelko siitä, että myllymiehet laiduntavat hevosiaan heidän läheisillä niityillään.

Frans Emil kuoli Kolkissa 1844 33-vuotiaana. Inspehtorin tittelillä kulkenut Anders Forsberg merkittiin kirkonkirjaan omistajaksi, mutta hänen omistusosuudestaan ei ole selvyyttä. Forsberg oli toimelias myös maatalouspuolella ja tarjosi toistuvasti myyntiin alopekuurin ja eri viljalajien kylvösiementä. Anders kuitenkin kuoli 1853 ja Kolkin tila, sahalaitos ja jauhomylly myytiin huutokaupalla 18.4.1854. Puolet sahasta näyttää sen jälkeen joutuneen kauppias Frantz Julius Kyntzellille ja myytiin Kyntzellin huutokaupassa 1857.

Hedström
Enimmän osan Forsbergin omistuksista osti ilmeisesti Johan Petter Hedström, syntynyt Ruotsin Kristinehamnissa 1815. Hänet merkittiin kirkonkirjaan Kolkin haltijaksi 1854. Hän ehti isännöidä parikymmentä vuotta, kuoli 2.7.1874, mutta Kolkin tila ja mylly oli myyty huutokaupalla jo 25.4. samana vuonna, ostajana Anders Willför. Lehtitiedoissa ei mainita sahaa kaupan kohteena. Se oli jo ehkä rappeutunut, sillä 1887 sitä ei lainkaan ollut.

Myös verkatehdas oli myynnissä, mutta hyväksyttävien tarjousten puuttuessa se jäi kiinnityksen haltijan Wolffin kauppahuoneen perillisten haltuun 3000 markalla. Hyvin pian kerrotaan lehdissä, että se on myyty Vaasan Puuvillatehtaassa toimineelle englantilaiselle värjärimestarille. Heinäkuussa 1877 ilmoitettiin värjäämö myyntiin ilmoittaen, että tamppilaitos on täydessä kunnossa. Todennäköisesti halukkaita haltijoita ei löytynyt, sillä piiri-insinööri F.M. von Willebrandin syyskuussa 1887 tekemässä katselmuskirjassa todetaan, että paikalla ollut verkatehdas ja tamppi oli hävitetty.

Willförien aika
Anders Willför ryhtyi ensimmäisenä hankkeisiin rappeutuneen puupadon uusimiseksi kivisenä entisiin mittoihin ja kihlakunnanoikeuden katselmuksen jälkeen muuten määrätyin ehdoin. Lupa tuli niin, että kuninkaanväylä oli lupa pitää suljettuna (ja siis vesi ylhäällä) vain huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja silloinkin vain, jos tarpeellista vedenkorkeutta ei muuten saavutettu. Toukokuussa 1878 piiri-insinööri joutui järjestämään katselmuksen, kun valitettiin, että pato oli rakennettu lainvastaisesti.

Jo 1887 Karl Willför ja Kustaa Holmfors anoivat rakennuslupaa raamin ja pyörösahan käsittävälle sahalaitokselle Pullinkoskeen. Ehkä lupa saatiin ja laitos rakennettiin, mutta1890-luvun kartoissa sellaista ei kuitenkaan näy. Myöhemmin tehdyn uuden anomuksen jälkeen tuli vuonna 1901 lupa rakentaa uusi saha ja uusi mylly. Lupaan kuului 1 raamisaha, 1 sirkkelisaha, kaksi paria kiviä, ryynivalssi ja turbiini, mutta ei muutoksia patoon. Työ aloitettiin välittömästi. Tonttimaa vuokrattiin Miekan kylään kuuluneelta Paston talolta.

Myllyyn hankittiin kaksi paria kiviä, ryynilaitos ja 220 markalla rakennusmestari Haaramäeltä turbiini. Työhön tarvittiin myös 1.5 kiloa dynamiittia ja saman verran kiviruutia sekä neljä tynnyriä sementtiä. Nämä kulut koskivat myllyrakennusta. Lisäksi käytettiin rahaa kivisen silta-arkun (stentorg) tekoon pikkusiltaa varten. Ei ole tietoa, mikä tämä pikkusilta oli.

Karl Willför ratkaisi siltapulman rakennuttamalla 1922 riippusillan lähes samalle paikalle, jossa nykyinen rautasilta on.

Kolkin riippusilta 1923. Sillan päässä Paston talo. Tie kaarsi talon edestä oikealle sahan ja myllyn ohi kartanoon.
Sillasta oikealle rannassa näkyy vanhan lossitien pää.


Vanha mylly
Vastarannalla ollut, noin 1841 pohjoisrannalta siirretty tai uudestaan rakennettu mylly tuli tunnetuksi Kolkin vanhana myllynä. Vuonna 1919 Alfred Ingo ja Edward Snickars ostivat vanhan myllyn siihenastisilta omistajilta: Gustaf ja Maria Backman, Johan ja Ida Grop, Isak Isaksson ja Matilda Holm, J.E. ja Anna S. Martola, Karl Willför, Edwin ja Olivia Ingo, Herman ja Ulrika Ingo sekä August ja Maria Haldin. Myllyn osakkaat olivat 1897 vuokranneet Liukojen isänniltä maata myllyn luona ja 12 kyynärää leveän tiealueen maantieltä myllylle. Vuokrasopimusta uusittiin 10 vuoden välein.

Anders Ingo myi sitten 4.3.1922 tehdyllä kaupalla Edward ja Aliina Snickarsille osuutensa ”Kolkin vanhasta myllystä ja kaikesta mitä myllyyn kuuluu, niin irtaimesta ja maan vuokraoikeudesta kuin myös kaiken oikeuden koskeen ja vesivoimaan, joka tulee ja on tullut myllyn hyväksi.”

Tämä mylly tuli kansan suussa tunnetuksi ”Snikkaksen” myllynä. Myllärinä siinä jatkoi Birger Snickars kohtalokkaaseen onnettomuuteen saakka ja Bertil Snickars eläkepäiviin asti. Vielä vuonna 2005 tämä raihnainen rakennus seisoo paikoillaan.

Anders Willförin vanhin poika Isak Erik oli valmistunut agronomiksi, toimi lääninagronomina ja avioiduttuaan kauppias Malanderin tyttären kanssa perusti Annalaan meijerin ja hankki 1886 suuren separaattorin, joka sijoitettiin Annalan pakaritupaan.

Willförin pojista Karl Anders tuli Kolkin isännäksi. Osakkaiksi tuli vaimon kaksi veljeä neljänneksen osuuksin. Koko ajan vaivannut kuljetusongelma pahentui, kun lähiseuduilla valmistui uusjakoja ja rakennustavaraa tarvittiin. Karl Anders panikin toimeksi riippusillan rakentamisen. Metallitarpeet siltaan tuotettiin Saksasta. Sillan ollessa vielä kesken Karl Anders myi alueen Vähänkyrön kunnalle ja muutti toisen vaimonsa Josefiina Baggen kotiin 1923 ja sitten 1937 Vaasaan.

Kunnan omistuksessa
Vähänkyrön kunta osti Kolkin tilan ja laitokset 1922-23. Päärakennus palveli pitkään kunnalliskotina, tilalla harjoitettiin pontevaa maataloutta ja mylly sekä saha pidettiin toiminnassa. Mylly toimi tilikirjojen mukaan hiipuen vuoteen 1947, myllärin palkkio oli aluksi 40 %, myöhemmin 50 % jauhatuspalkkioista. Saha jatkoi vielä kymmenkunta vuotta. Loppuaikoina sahureina toimivat työparina Kalle Virta ja Paavo Nikko.

Vuoden 1960 vaiheilla saha ja mylly myytiin huutokaupalla. Seppä Yrjö Kiviranta osti myllyn raudat romuksi. Romun seasta pelastettiin hihnapyörä, jonka Mikko Raukko avustajineen pystytti Yliseen päähän sillan kupeeseen isolle kivelle. Kunnalliskodin karja myytiin huutokaupalla 24.2.1961. Kartanokin myytiin yksityisille 1971.

Vanha Kolkin suku
Isonvihan jälkeen Kolkin suku jatkuu vävy Anders Jöranssonista, jolla oli puolisona Kolkin tytär Maria Jöransdotter. Heidän jälkeensä talo jakautuu pojille Johan Andersson, s. 20.12.1720 ja Matts Andersson, s. 20.9.1731.

Johan Anderssonin poika Matts Johansson oli isäntänä Falanderin tullessa ja tämän poika Johan Mattsson eli Kolkissa syytinkiläisenä kuolemaansa asti 1840-luvulle.

Matts Anderssonin tyttären Maria Matintyttären ja hänen miehensä Matti Matinpojan jälkeläiset siirtyivät Mustasaareen 1810-luvulla. Marian veli vaimoineen asui myös Kolkissa loppuun asti, lapset olivat poistuneet. Avioliittojen kautta Kolkin suku oli levinnyt laajalti Vähäkyröön ja naapuripitäjiin.